Artikkelit
 

 

Väinö Kopponen:
Arvoituksellinen Gurdjieff

Vuonna 1949 kuoli Ranskassa kreikkalais-armenialainen George Gurdjieff, joka 1920-luvun alkupuolelta lähtien oli suppeassa piirissä harjoittanut omaleimaista opetustoimintaa osaksi Ranskassa osaksi Yhdysvalloissa. Opetuksen aiheena oli ihmisen sisäinen muuttaminen. Hän kirjoitti laajan kolmiosaisen teoksen "Kaikki ja kaikesta", jonka osien nimet ovat: "Puolueeton objektiivinen kritiikki ihmisen elämästä eli Beelsebubin kertomuksia pojanpojalleen", "Merkillisten ihmisten tapaamisia" sekä "Elämä on todellista vain silloin kun 'Minä olen'". Julkaistut kaksi ensi osaa sisältävät verhotusti huomattavan määrän Gurdjieffin omia kokemuksia, mutta tarkkoja tosiasioita hänestä tiedetään verraten vähän. Hän oli kotoisin Vähä-Aasiasta ja hänen lapsuutensa ympäristö oli Kaukasian ja Kurdistanin välillä sijaitseva Kars'in kaupungin seutu. Tuo muinaisten kulttuurimaiden tuntumassa oleva alue oli otollinen lähtökohta niille laajoille matkoille, joita Gurdjieff teki vuosisadan vaihteen molemmin puolin, matkojen ulottuessa Lähi-Idästä Afrikkaan, Tiibetiin, Kiinaan, Intiaan ja Tyynen valtameren saarille. Hän tavoitteli "ihmisen salaisuutta", korkeampaa tietoa luonnosta ja ihmisestä, joka jostakin syystä oli ollut kätkettävä ja säilytettävä salaisena tietona. Ei ole epäilystä siitä, että Gurdjieff sai yhteyden eräisiin "tradition säilyttäjiin" ja että hänen välityksellään tietty sanoma - tai ehkä varoitus - saapui länsimaihin.

Gurdjieff aloitti toimintansa vuonna 1912 Venäjällä, jossa hän piti luentoja ja muodosti pieniä ryhmiä Moskovaan ja Pietariin "kehittääkseen ihmistä harmonisesti". Hän järjesti myös vanhoihin sakraali- ja temppelitansseihin pohjautuvia tanssiesityksiä, joista eräs kiinnostusta herättänyt oli nimeltään "Maagien taistelu". Vallankumouksen jälkeen hän ja osa hänen oppilaistaan siirtyi ensin Turkkiin ja sieltä Ranskaan, missä hän perusti opetuskeskuksen Pariisin tuntumassa olevaan Fontainebleau'hon. Oppilaita tuli, paitsi Ranskasta, etupäässä Englannista ja Yhdysvalloista.

Gurdjieffin ensimmäinen opetusvaihe kesti vuodesta 1922 vuoteen 1933, jolloin Fontainebleau'ssa sijaitseva suuri hovimainen kartano oli eräänlaisena sisäoppilaitoksena. Oppilaat hoitivat keskuksen talouden, varsinaisen opetuksen tapahtuessa Gurdjieffin rakennuttamassa studiossa iltaisin ja öisin. Studion oven yläpuolella oli oireellinen lause: "Jos mielenlaatunne ei ole luonnostaan kriittinen, teidän on hyödytöntä jäädä tänne". Ruumiillisen työn rasituksen ohella myös toiset olemuspuolet, tunne ja ajatus, asetettiin joskus sietämättömyyttä lähentelevän paineen alaisiksi. Iltaisin ja öisin opittua sovellettiin käytäntöön päivän töissä. Opetus tähtäsi ihmisen heikkouksien voittamiseen, sisäiseen vapauteen ja yksilöllisyyden saavuttamiseen. - Vuonna 1924 Gurdjieff joutui pahaan auto-onnettomuuteen, mistä toivuttuaan hän supisti opetustoimintaansa ja ryhtyi kirjoittamaan edellä mainittua laajaa teosta, joka valmistui joskus 30-luvulla. Opetustyö jatkui sitten Pariisissa, missä hän oleskeli toisen maailmansodan ajan. Hänen viimeinen asuinpaikkansa oli Pariisin keskustassa lähelle Riemukaarta.

Gurdjieffin persoona oli monivivahteinen, särmikäs ja yllätyksellinen ja siksi hän on ollut vaikea kuvattava. Eräät hänen olemuksensa puolet ovat jääneet jokaiselle arvoituksiksi. Kukaan ei ole asettanut kiistanalaiseksi hänen syvällistä tietämystään eikä hänen epätavallisia kykyjään, mutta hänen tapansa käyttää niitä on saattanut monet ymmälle. Edelleenkin on niitä, jotka epäilevät hänen aitouttaan, mutta sen nojalla, mitä hänen lähellään työskennelleet ovat viimeisten vuosien aikana hänestä kertoneet, hänen persoonallisuutensa omalaatuinen voima ja hänen opetuksensa kantavuus saavat yhä enemmän vakuuttavuutta. Hänen tavoitteenaan oli avata ihmisten silmät huomaamaan toisaalta, mitä suuria kehitysmahdollisuuksia jokaisessa normaali-ihmisessä piili ja toisaalta saada ihmiset ymmärtämään, millaiseen umpikujaan nykyinen "kulttuuri" oli ihmisen johtanut. Hän tarkoitti myös antaa niille, joilla oli siihen edellytyksiä, välineitä itsensä muuttamiseen.

Gurdjieffin ensimmäiset tutkimusmatkat, jotka hän aloitti jo 16-17-vuotiaana, suuntautuivat Lähi-Itään. Teoksensa ensi osassa hän mainitsee useasti muinaisen Babylonian, jonka sijaintipaikalla suoritettiin vuosisadan vaihteessa kaivauksia. Se, mitä Gurdjieff löysi, ei kuitenkaan ollut raunioiden kätköissä, vaan se oli eräiden salaisten veljeskuntien säilyttämää ja elossa pitämää perimätietoa ihmisen maanpäällisen elämän ja koko elollisen luonnon olemassaolon tarkoituksesta. Ihminen on jäsen suuressa kosmisessa prosessissa, jossa jokaisella oliolla ja ilmiöllä on tarkoin määrätty paikkansa ja tehtävänsä. Gurdjieffin sanonta "kaiken olemassaolevan keskinäisestä ylläpidosta" merkitsee, että elämän lukemattomat eri ilmenemismuodot ovat kietoutuneet yhteen ja muodostavat kudoksen, jossa jokaisen on tehtävä jotakin jonkun toisen hyväksi. Ihmiselle kuuluu eräiden energioiden muuntaminen ja hänen elämäntavastaan riippuu, pystyykö hän tuottamaan tiettyjä hienompia aineita hyvin korkeaa tarkoitusta varten. Täyttäessään tämän tehtävänsä ihminen saa samalla itselleen jotakin katoamatonta. Tämä perinne on ikivanha; se oli olemassa jo paljon ennen Babylonian tuhoa, se oli osa nestoriaanikristittyjen traditiota ja se on havaittavissa ortodoksisten kirkkoisien tavassa tulkita Uuden testamentin vertausta häihin ilman häävaatteita saapuneesta vieraasta (Matt. 22.). Tietoa siitä, kuinka energioiden muuntaminen kävi mahdolliseksi, säilytettiin sanotuissa veljeskunnissa eli kouluissa.

Gurdjieff ei itse paljastanut löytöjensä lähteitä, vaan niihin on päästy eräiden hänen teoksissaan olevien viitteiden perusteella. Mielenkiintoinen on hänen kouluja koskeva lausuntonsa: "Koulujen jakaantuminen tapahtui kauan sitten; Intiassa on filosofiaa, Egyptissä teoriaa ja nykypäivän Persiassa, Mesopotamiassa ja Turkestanissa - käytäntöä".

Turkinkieli, jonka Gurdjieff oli oppinut jo lapsena, teki hänelle mahdolliseksi liikkua laajoilla alueilla Aasiassa. Hän oleskeli useita vuosia Turkestanissa ja myöhemmin Tiibetissä, jonka kielen hän myös oppi, toimien tällöin muun muassa ammattimaisena hypnoosiparantajana. Noihin aikoihin olivat alkoholismi ja oopiuminpoltto väestön kirouksina, edellinen venäläisten ja jälkimmäinen aasialaisten keskuudessa. Parantajantoimen edellytyksinä olivat Gurdjieffin suuret psyykkiset kyvyt, joita hän oli kehittänyt koulujen yhteydessä sekä hänen tietonsa aineiden muuntamisesta. Ihmisiä auttaessaan hänelle avautui mahdollisuus tutkia ihmisen sielunrakennetta ja päästä näkemään psyyken syvempiä kerroksia, jotka tavallisesti ovat persoonallisuudeksi kutsutun naamion kätkössä. Noiden nykykielellä psykosomaattisten vaivojen parantamis- ja tutkimustyön kokemusten pohjalta Gurdjieffille selvisi, että suurin ihmisluonteen heikkous, hänen vaikeuksiensa ydin, oli hänen suggeroitavuutensa: alttius ulkonaisille vaikutuksille ja taipumus kulkea joukon mukana. Nykyisenä voimakkaan viestintätekniikan aikana on jo havaittavissa; kuinka suggestioon liittyvän omakohtaisen aloitekyvyn heikentymisen johdosta ihmisten reagointeja voidaan massatiedotusvälineillä ohjata ja hallita lähes täydellisesti. Suggestiivisuus on kuitenkin vain oire, erään toisen heikkouden johdannainen: se on tulos ihmisen egoismista. Jos ihminen olisi vailla egoismia, hän ei olisi suggeroitavissa.

"Ihmisen salaisuus" kätkeytyy hänen sielulliseen olemukseensa, missä ongelmina ovat kahtiajakautuma ja sisäinen riippumattomuus. "Tunne itsesi" on ensimmäinen ehto vapautumisen tiellä ja suggeroitavuuden taustalla on ihmisen surkuteltava tietämättömyys oman mielensä rakenteesta ja siinä vaikuttavista voimista. Miksi ihminen ei tunne itseään ja miksi psykologinen tietämyksemme sisältää paljon kuvittelua, jonka aika paljastaa? Harhan pohjana on virheellinen käsityksemme tajunnan luonteesta. Se mitä tavallisesti kutsumme tuolla nimellä, on vain tajunnan heijastumaa ja todellinen tajunta on heijastuman takana. Kun tajunnan luonne oli selvinnyt Gurdjieffille, hänen tavoitteekseen tuli löytää keinot, joilla ihminen saattoi päästä todelliseen tajuntaansa, kadottamatta silti kosketustaan ulkomaailmaan, johon hän piti yhteyttä "tavallisella" tajunnallaan.

Kun sanotaan, että ihminen on eräs kosmisen prosessin välijäsen, niin "ihmiseksi kutsutun ilmiön" ymmärtäminen edellyttää ihmisen rakenteen ohella myös maailman rakenteen tuntemista. Emme voi määritellä omaa paikkaamme, jollei meillä ole tietoa kosmologiasta ja niistä voimista, jotka ovat maailman luoneet ja pitävät sitä yllä. Gurdjieffin systeemin eli, kuten hän itse sitä kutsui, "ideoitten" kosmiset lait sisältävät osaksi sellaista, mitä tavataan ns. okkulttisessa perinteessä, mutta osaksi myös ennen esittämätöntä. Ihmistä sitovat sekä ulkoiset että sisäiset lait, joiden kosminen lukumäärä on 48. "Vetyjen taulukossa" aineet on järjestetty hienoimmasta eli jumalaisesta aineesta karkeimpaan eli "aineeseen ilman pyhää henkeä". Ilmiöiden kulku noudattaa "kolmen" ja "seitsemän lakeja". Edellinen merkitsee kolmen voiman: vaikuttavan, vastaanottavan ja neutralisoivan tekijän yhteistoimintaa. Jolleivät kaikki kolme tekijää ole mukana, ilmiötä ei synny. Seitsemän lain yhteydessä esiintyvät musiikkitermeinä tutut skaala ja oktaavi. Tämä laki ilmaisee sen, ettei mikään prosessi maailmassa jatku keskeytyksettä. Uutta Gurdjieffin ideoissa ovat skaalan tiettyjen puoliaskelintervallien kohdalla tarpeelliset sysäykset, jottei ilmiöiden kulku muuttaisi suuntaansa. Laki pitää paikkansa sekä ulkoisessa että sisäisessä tapahtumisessa.

Eräs kysymys Gurdjieffin arvoituksessa on se, mistä ovat peräisin hänen ideansa intervalleista ja sysäyksistä. Jos ne olisivat Gurdjieffin itsensä keksimiä, hänen systeeminsä olisi saman kohtalon alainen kuin muut ihmisten laatimat teoriat. Gurdjieffin ideat eivät ole peräisin hänen aivoistaan. Hänen osuutensa on siinä, että hän yhdisti eri traditioista saamansa tiedot yhtenäiseksi käytännölliseksi menetelmäksi. Hän tähdensi jatkuvasti, ettei hänen systeeminsä ole oppijärjestelmä, vaan sarja menettelytapoja, joilla on mahdollista muuttaa ihmisluontoa. Ihmiselle tiedon hankkiminen on välttämättömyys, mutta samalla on oivallettava tiedon erilaatuisuus ja eriasteisuus. Gurdjieffin tarkoittama tieto on saavutettavissa vain kokemisen yhteydessä. Tiedon moniulotteisuudesta johtuen se on vaikeasti ilmaistavissa tavanomaisella kielellä ja siksi kuulostaa oudolta se Gurdjieffin lausuma, että "tieto, kuten kaikki muukin maailmassa, on aineellista". Paitsi tiedon laadusta, riippuu tiedon vastaanottaminen ja ymmärtäminen myös ihmisen itsensä laadusta.

Henkiset opettajat ovat tavallisesti joko pyhimyksiä tai viisaita ihmisiä. Gurdjieff, kuuluen jälkimmäisiin, poikkesi menetelmissään niin paljon tavanomaisista, että tämä on ilmeisesti enemmän kuin mikään muu hämmentänyt ihmisten käsityksiä hänen persoonastaan. Hän paljasti nopeasti oppilaan heikkoudet, joista tällä ei tavallisesti ollut aavistusta ja peilin lailla näytti hänelle sen tuntemattoman olennon, mikä asusti hänen ulkokuorensa alla. Saadakseen ihmisen "hereille" hänen oli usein armottomasti annettava tälle shokkeja, järkytyksiä. Mutta tämä ei riitä vielä selittämään eräitä hänen käyttäytymisensä piirteitä, hänen ristiriitaiselta vaikuttavia asenteitaan sekä hänen tyrmistyttäviä ja usein käsittämättömiä kannanottojaan. Pyrkiessään tekemään ihmisestä itsenäisen, suggestiosta vapaan olennon, hänen oli torjuttava oppilaan taipumus tehdä opettajastaan ihannetta. Tällainen vaikeus on niillä. joiden on suurten synnynnäisten kykyjensä avulla täytettävä jokin korkea henkinen tehtävä. Heidän on estettävä ihmisiä korostamasta opettajan persoonan ulkonaista puolta. Suojatakseen oppilaan - ja joskus ehkä itsensäkin - tältä kiusaukselta ja vaaralta he saattavat elää "luonnonvastaista elämää", ts. he käyttäytyvät tarkoituksellisesti niin, että he joutuvat huonoon valoon. Tätä moitteen tietä (Malamat) käytti myös Gurdjieff ottaessaan itselleen valheasun, jolla hän esti ihmisiä tekemästä hänestä suurempaa tai pienempää messiasta.

Käsitys, että ilmiömaailma on vain osa todellisuutta ja että realiteetin suurin ja mielenkiintoisin alue on aistimusten ja mielen piirin ulko- ja yläpuolella, ei ole objektiivisesti todistettavissa. Tällaisen käsityksensä ihminen voi todentaa ainoastaan asettamalla vakaumuksensa koetteelle, jolloin se saattaa muuttua hänelle tosiasiaksi. Kun pyrkimys tavoitteeseen on tarpeeksi voimakas ja pitkäaikainen hän voi suotuisissa olosuhteissa päästä "tielle". On olemassa eräitä perinteellisiä teitä, jotka ovat pysyneet muuttumattomina vuosituhansia. Neljänneltä tieltä puuttuu tällainen pysyvyys, sen ulkonainen muoto vaihtelee ja voi kulua pitkiä aikoja, jolloin ei ole mahdollista päästä sen yhteyteen. Se ilmaantuu ja katoaa yhtä odottamatta. George Ivanovitsh Gurdjieffin esiintyminen Euroopassa 1900-luvun ensi puoliskolla on eräs neljännen tien ilmentymä.

Gurdjieffin opetusten alkulähteitä, sikäli kuin niistä on päästy selville, olivat eräät Lähi-Idän ja Keski-Aasian alueilla toimivat salaiset veljeskunnat eli koulut. Gurdjieffin vaikeana tehtävänä oli koettaa näitten koulujen säilyttämien traditioitten pohjalta muodostaa menetelmä, joka oli käyttökelpoinen länsimaiden ihmiselle. Erään tämän tehtävän suurimpia vaikeuksia aiheutti idän ja lännen arvojen, tavoitteiden ja elämänkäsitysten erilaisuus. Gurdjieffin Fontainebleaussa 1920-luvulla järjestämä "Instituutti ihmisen harmoniseksi kehittämiseksi" oli eräs vaihe hänen kokeiluissaan vaikeuksien voittamiseksi.

Fontainebleauin studiorakennuksen seinällä oli tämänkaltaisia aforismeja: "Täällä ei ole englantilaisia eikä venäläisiä, ei juutalaisia eikä kristittyjä, vaan ainoastaan ihmisiä, joilla on yksi tavoite: pystyvyys olemiseen." "Ainoastaan tietoisella kärsimisellä on arvoa." "Korkein, minkä ihminen voi saavuttaa, on tekemisen kyky." "Tekeminen", "tietoisuus" ja "oleminen" ovat esoteerisesti eli verhotussa merkityksessä käytettyjä sanoja. Fyysisellä eli esinetasolla, jolla ihminen itse rinnastuu esineisiin, hän pystyy tekemään, hänellä on tasoa vastaava tietoisuus ja epäilyksettä hän on olemassa aineellisena olentona. Mielentilojen ja tunteiden kohdalla tilanne on toinen. Emme pysty mielivaltaisesti valitsemaan emootioitamme ja mielemme tasapaino on arvaamattomien seikkojen varassa. Yhtä pieni on valtamme luonteeseemme ja sen tottumuksiin, fyysiseen ja psyykkiseen käyttäytymiseen, ajatuksiin jne. Ihmisen avuttomuutta esinetason ulkopuolella on kuvattu erilaisin vertauksin: Ihminen on sisäisesti kone, joka ei pysty tekemään, vaan ainoastaan reagoimaan; hän ei tee, vaan hänelle tapahtuu. Laiminlyödessään itsessään piilevien voimien ja kykyjen kehittämisen hän on kuin ihminen, joka asuu suuren ja kauniin rakennuksen kellarissa ja keittiössä eikä pysty poistumaan sieltä. Hän vieläpä nauraa niille, jotka kertovat hänelle, millaista on yläkerran huoneissa, pitäen kertomusta satuna tai taikauskona.

Koneenkaltaisuuttaan ihmisen on vaikea havaita, sillä valveilla ollessaankin hän on puoliuninen eli sielullisen hämärän tilassa. Kosmokronikassaan "Kaikki ja kaikesta" Gurdjieff kutsuu ihmistä kolmiaivo-olennoksi, jolla on yhdet aivot fyysistä ruumista, toiset emootioita ja kolmannet mielen toimintaa ja ajattelua varten. Kukin aivoista eli säätelykeskuksista on tarkoitettu toimimaan toisista riippumatta ja hoitamaan vain omat tehtävänsä. Näin ei kuitenkaan tapahdu, sillä ihmiseltä puuttuu eri olemuspuolet rinnastava ja niitä valvova tekijä, minuus. Yöllisen unen ja valvetilan puoliunen ero osoittautuu itseä tarkkailtaessa paljon pienemmäksi kuin miksi sitä kuvittelemme. Ihmistä voi verrata palvelijoita täynnä olevaan taloon, jonka isäntä on poissa ja jossa kukaan ei valvo ketään. Palvelijat laiminlyövät tehtävänsä, sekaantuvat vähän väliä toistensa töihin ja koko taloudenpito on vaarassa. Ainoa pelastus on, että järkevimmät palvelijat vaaran huomatessaan liittyvät yhteen ja valitsevat keskuudestaan väliaikaisen talonhoitajan, joka sijoittaa palvelijat paikoilleen. Taloudenpitoon saadaan nyt järjestystä ja kaikki alkavat odottaa varsinaista talonhoitajaa, joka saavuttuaan ryhtyy valmisteluihin, jotta talon herra, minuus, voidaan ottaa vastaan.

Sisäisen hajanaisuuden tunto on usein syy, joka panee ihmisen pohtimaan omaa olemassaoloaan ja kysymään olemisen tarkoitusta. Jos emme tyydy valmiisiin vastauksiin (statuoitu uskonto, tiede, perinteelliset "tiet"), niin selvyyteen on pyrittävä omakohtaisin ponnistuksin. Yksilöllinen työskentely on aina edellytys minuuden kasvulle. Neljännen tien erityisvaatimuksena on, että ponnistuksen tulee olla tietoista. Tavallisessa "valvetilassa" olevalta ihmiseltä tämä tietoisuus, vastoin hänen luuloaan, puuttuu. Hän ei huomaa puuttumista, koska hän samaistuu tekemiseensä. Vaikka ihmisellä on mielen kerros, tajunta, jossa hän voi erillistyä tekemisestään, hän ei pysty sitä käyttämään. Samaistuminen eli identifiointi ei ole sanoin määriteltävissä; se on alituisesti vaihtuva erikoislaatuinen tila, jossa jatkuvasti kadotamme itsemme ja olemme vailla minätuntoa. Identifioinnista irti pääsemiseksi on kehitettävä olemuksen niitä puolia, jotka tekevät mahdolliseksi "erillistymisen" eli kyvyn tarkata itseään ja muita objektiivisesti.

Vaikka neljäs tie on yksilöllisyyden tie, se ei merkitse yksin työskentelyä, vaan oppilas on aina ryhmän jäsen. Työskentely käy kolmella linjalla: paitsi omaksi hyväkseen hänen on työskenneltävä ryhmän hyväksi ja myöhemmin vielä koulun hyväksi. Yksin ei kukaan pysty edistymään. Avun saaminen ja antaminen on eräs "laeista". On kyllä mahdollista jonkun järkytyksen johdosta havahtua lyhyeksi tuokioksi puolitajunnan hämärätilasta (nykykielellä "sosiaalitranssista"), mutta ilman apua emme pysty heräämään riittävän usein ja vielä vähemmän pysymään hereillä riittävän kauan. Keinot "unta" vastaan ovat osaksi objektiivisia (mielen toimintojen ryhmittely ja itsetarkkailu, negatiivisten tunteiden vastustaminen ym.), osaksi subjektiivisia, joissa tavoitteena on itsemuistanta. Itsemuistanta on keskeisin tekijä minuuden muodostumisessa, mutta sen kehittymiseksi on voitettava monta sisäistä estettä ja harhakäsitystä.

Tietoa ja tiedettä pidetään nykyisin, ei ainoastaan välttämättömänä, vaan jopa ainoana välineenä ongelmien ja vaikeuksien ratkaisuissa. Tiede tutkii kuitenkin vain sellaisia ilmiöitä, joista on mahdollista saada tietoa, mutta itse tiedon lähde, ihmisen oma luonto, jää sen tutkimuspiirin ulkopuolelle. Tiedon ja ihmisen oman laadun ei myöskään katsota olevan yhteydessä keskenään. Tämä käsitys ei pidä paikkaansa. Kuten koulutieto on porrastettu vastaamaan kehittyvän nuoren ihmisen eri kasvuvaiheita, samoin ilmiömaailman ja oman sisäisen maailmansa välisiä suhteita tutkiva ihminen on ymmärryksessään riippuvainen henkisen kasvunsa asteesta ja laadusta. Kun tämä laatu ei ole esineellistä eikä ulkonaisin havainnoin todettavissa, sen ilmaiseminen on vaikeaa. Todellisuudessa tieto ja ihmisen oleminen eli olenta ovat toisiinsa rinnakkais- ja riippuvaisuussuhteessa. Olentaan ovat länsimaisen ajattelun huomion kiinnittäneet vasta 1900-luvulla eksistentialistit. Sigmund Freudin vuosisadan vaihteessa luoma psykoanalyysi oli merkittävä käänne ihmismielen tutkimustyössä, mutta yhtä merkittävänä on pidettävä jo 1800-luvun alkupuolella eläneen Sören Kierkegaardin tuotantoa, jonka yhtenä keskeisenä aiheena on ihmisen olenta. Ihmisen kehittymisen kannalta tiedon kasvun tulisi tapahtua rinnan olennan kasvun kanssa. Jollei niiden välinen harmonia säily, tieto ei voi koskaan kehittyä riittävän suureksi tai paremmin sanoen sen laatu ei voi koskaan vastata ihmisen todellisia tarpeita. Olennasta irrallaan tieto muuttuu teoreettiseksi eikä sitä pystytä soveltamaan elämään. Se on samanaikaista tietoa yhdestä asiasta ja tietämättömyyttä toisesta, tietoa yksityisseikasta ja tietämättömyyttä kokonaisuudesta.

Ihmisen olemuksen ongelmana viime vuosisadan loppupuolella ennen piilotajunnan alueen löytöä oli kysymys siitä, mitä merkitsi "omana itsenä oleminen" (Nietzsche, Ibsen). Meidän aikanamme, jolloin yhteiskunnalliset suhteet ovat muuttuneet ja vanhat käsitykset paraikaa kumoutuvat, ongelma on saanut toisen muodon esiintyen nyt kysymyksessä "minuutta vailla olevasta ihmisestä". Ihmisluonto koostuu kahdesta dynaamisesta tekijästä: persoonallisuudesta ja perusolemuksesta. Perusolemusta on kaikki se, mikä on ihmisen omaa, "mikä kuuluu hänelle" jo syntymässä ja persoonallisuutta se, "mikä ei ole hänen omaansa", ts. mikä on tullut häneen ulkoapäin. Persoonallisuus käsittää kaiken opitun, mm. sanat ja liikkeet sekä jäljittelyllä luodut tunteet, pienellä lapsella ei ole persoonallisuutta, vaan hän on pelkkää perusolemusta. Ns. kasvatus merkitsee persoonallisuuden kasvun alkua. Psyyken tasasuhtainen kehittyminen edellyttää perusolemuksen kasvua rinnan persoonallisuuden kasvun kanssa, mutta kulttuuriympäristössä näin on laita ani harvoin. Perusolemuksen kasvu pysähtyy usein jo hyvin nuorella iällä eikä ole harvinaista, että "hienoksi persoonallisuudeksi" kutsutun kulttuuri-ihmisen perusolemus voi olla kymmen- tai peräti viisivuotisen lapsen tasolla. Persoonallisuus on silloin tukahduttanut kokonaan perusolemuksen kehittymisen. Perusolemuksella on paremmat kasvumahdollisuudet ihmisissä, jotka elävät lähellä luontoa ja vaikeissa olosuhteissa, joissa on alituisesti kamppailtava ja voitettava vaaroja. "Omana itsenä olemisen" ja "minuutta vailla olevan ihmisen" vastakohdassa kuvastuu persoonallisuuden ja perusolemuksen dynamiikka. Nykyihmisessä näiden suhde on se, että perusolemus edustaa ihmisessä olevaa totuutta ja persoonallisuus valhetta, mutta suhteen muuttaminen ei saata tapahtua persoonallisuudesta luopumalla tai sen kieltämisellä, vaan sijoittamalla persoonallisuus sille kuuluvaan alistussuhteeseen perusolemukseen nähden.

Minuuden muodostumisprosessissa esiintyy kolmantena jäsenenä sielu. Ominaisuuksia, jotka käsitteellisesti erottavat sielun mielestä, ovat tajunta ja sielulle ominainen aktiivisuus. Tajunta ei ole mielen toimintaa, kuten se tavallisesti käsitetään, vaan ihmisen tietoisuutta omasta olemisestaan, eritoten jatkuvaa itsemuistantaa, tietoisuutta omasta tekemisestä ja tietämisestä jne. Kehittyvä itsemuistanta saa aikaan "heräämisen", mikä merkitsee toisaalta identifioinnin vähentymistä ja toisaalta sisäisen organisoitumisen alkua. Sielullinen aktiivisuus on taas jotakin muuta kuin esinetason "tekeminen", joka viimemainittu sisäiseltä kannalta on passiivista, siis ilmiöiden aiheuttamaa reagointia. Aktiivinen sisäinen toiminta on sielullisen kasvun liikkeelle panemien voimien ja sisäisten kykyjen yhdentämistä, mikä ulkonaisesti vaikuttaa "tekemättömyydeltä". Itse asiassa tämä tekemättömyys - tai sen puuttuminen - määrää ulkonaisen tekemisen laadun. Sielua ei voi määritellä objektiivisin käsittein, sillä psykologia varsinaisessa mielessä ei saata koskaan muuttua objektiiviseksi tieteeksi. Sielunelämä on olentaan liittyvää yksilöllistä sisäistä kokemista. Tätä kokemista ilmaisevat sanalliset kuvat eivät kelpaa aineistoksi psykologialle, joka rakentuu ihmisen käyttäytymiselle, tai on niillä siinä toinen merkitys. Vallitsevan psykologian vieroksuva asenne sielun käsitteeseen on sen vuoksi ymmärrettävissä. Sielu ei ole myöskään sellaista, minkä ihminen saa valmiina syntyessään, vaan jokaisen on se "rakennettava" elämänsä aikana. Tämän rakennustyön tulisi olla ihmiselämän päätavoite. Vaihetta, jossa sielun todellinen kasvu alkaa, kutsutaan individuaatioksi. Individuaatio, omaksi itseksi tuleminen, on yhteyden saamista omaan perusolemukseen.

Minuuden kasvua ei voi tapahtua ilman yksilöllistä ponnistusta, jonka alkamiskohtana on yksi ainoa asia - herääminen siitä puoliunen eli suggestioalttiuden tilasta, jossa jatkuvasti elämme. Ilman tietoista ponnistusta ja siihen liittyvää vapaaehtoista ja tarkoitettua kärsimistä sisäinen muuttuminen on mahdotonta, mutta ponnistus ja kärsiminen sellaisinaan ovat vain välineitä pyrittäessä päämäärään, joka on itsemuistannan avulla aikaansaatu valhepersoonan häviäminen ja todellisen minuuden muodostuminen. Niistä monista kysymyksistä, jotka tällainen tehtävä herättää, erään asema on keskeinen: mitä varten on muututtava? Tämän taustalla on kuitenkin toinen paljon laajempi kysymys: mitä varten olemme olemassa? Gurdjieffin esittämien maailman luomista ja sen ylläpitoa koskevien lakien mukaan ihmisen ja koko ihmiskunnan tehtävänä on eräiden kosmisten aineiden eli energioiden muuntaminen. Gurdjieffin systeemissä aine ja henki eivät sulje pois toisiaan, vaan ne toimivat toisiaan täydentävänä vastakohtaparina. Kaikella aineella on henkisiä ominaisuuksia ja aineen laatu on riippuvainen siihen sisältyvästä elämän laadusta ja hengen asteesta. Ihmisen on elämänsä aikana tuotettava eräitä aineita, jottei kosminen tasapaino häiriytyisi. Tällöin on olemassa kaksi mahdollisuutta: me voimme tuottaa näitä aineita elämällä vapaaehtoisesti tietyllä tavalla, mutta jollei näin tapahdu, niin luonto pakottaa meidät joka tapauksessa elämään ja kuolemaan niin, että tätä ainetta syntyy. Luonnonjärjestykseen kuuluu myös, että tietyn ihmismäärän on sisäisesti tunnettava sekä vapaaehtoisesti täytettävä tämä kosminen velvoitus. Tämä ajatus esiintyy kristinuskossa oppina sijaiskärsimyksestä ja ansioiden siirtymisestä toisten hyväksi. Velvoituksen täyttäminen on hyvin läheisessä yhteydessä ihmisen egoismiin ja suggeroitavuuteen, sillä vain ne ihmiset, jotka ovat vapaat suggestionalaisuudesta, pystyvät tietoisesti täyttämään velvoituksen. Velvoituksen suorittaminen käy kahta tietä: toinen on objektiivisen moraalin tie ja toinen nopeamman täydellistymisen tie. Jokainen vilpittömästi ja koko sydämellään uskontonsa määräyksiä noudattava aikaansaa saman tuloksen kuin se, joka tietoisesti muuntaa näkymättömiä aineita. Jälkimmäinen elämäntapa, nopeampi täydellistyminen, esiintyy eri muodoissa, joista eräs on Gurdjieffin nimeen liittyvä neljäs tie. Sen erikoispiirteenä on intensiivinen ja tarkoin säännöstelty henkinen toiminta tavallisen jokapäiväisen työn ohella. Laajemmassa mielessä neljänteen tiehen on kuitenkin luettava kaikki henkinen toiminta, joka täyttää nopeamman täydellistymisen ankarat vaatimukset.

Universaalisten lakien taustalla on näkymättömässä maailmassa tapahtuva lakkaamaton luomistyö. Tämä on syy, miksi neljännellä tiellä tuon työn ilmentäjänä ei ole pysyvää muotoa, paikkaa eikä keskusta. Neljäs tie on alituista etsimistä ja sovittautumista tämän Suuren Työn vaatimuksiin. Se on ennen kaikkea luomisprinsiipin soveltamista ihmiselämään. Elämä maapallolla on kaksinaista: on näkyvä, ulkonainen elämä, joka on kausaalista, syyn ja seurauksen sitomaa, jota elämää me kaikki elämme; ja on toinen näkymätön, ei-kausaalinen elämä, joka on olemassa ainoastaan, jos pystymme itse sen luomaan. Luova elämä saa alkunsa ilman sitä edeltävää syytä. Se lähtee meissä liikkeelle spontaanisesti silloin, kun vastaamme tuonpuoleisen meille osoittamaan kutsuun. Näkymätön elämä ei ole meistä kaukana: se on potentiaalisena, jokahetkisenä mahdollisuutena "yläpuolellamme" - ei tulevaisuuden, vaan nykyhetken mahdollisuutena, sillä ei-kausaalisena se on ajan ulkopuolella.

(c) Väinö Kopponen, 1975
Julkaistu Ilmari Kopposen luvalla (15.12.2003)


www.neljastiesuomessa.net
22.11.2017